Mitä jos tekoäly tuottaa sen terapeuttisen sisällön, jota somessa kulutamme? Onko sillä mitään väliä, jos tekoäly kuitenkin ihmistä paremmin tietää, mikä yleisöön somessa uppoaa?
Terapiasomessa näkyy paljon tekoälyn tuottamaa sisältöä, ja minusta se on huono merkki.
En ole teknologiavastainen – paremminkin päin vastoin. Kun suuret kielimallit eli se, mitä kutsumme nimellä ”tekoäly”, ilmestyivät käyttöömme muutama vuosi takaperin, olin etujoukoissa tutkimassa mitä kaikkea niillä voi tehdä. Jossain vaiheessa olin aivan ihastuksesta häkeltynyt siitä, millaisia juttuja sai yhtäkkiä aikaan hyvällä promptilla.
Tekoäly muuttaa maailmaa, ja siihen liittyvät monimutkaiset keskustelut mm. eettisyydestä, ekologisuudesta ja tekoälyfirmojen rahavirroista ovat vasta aluillaan. Uudet työkalut tulevat aina käyttöön, se on selvää, ja tekoäly helpottaa ja nopeuttaa monia prosesseja huimasti. Ja onhan se vähän ihmeellistäkin, että noin vaan syntyy tekstiä ja kuvaa ja videota!
Silti terapiatyyppisen, ihmisen herkkään sisäiseen maailmaan ja vuorovaikutussuhteissa syntyneisiin haavoihin keskittyvän sisällön kohdalla minussa herää suuria epäilyksiä tekoälyn suhteen. Tämän tekstin ajatukset voivat olla sovellettavissa myös muihin konteksteihin, mutta kirjoittaessani ajattelen tekoälyä nimenomaan terapiasomen sisällöntuottajana.
Tekoäly luottamuksen luojana
Tehdään ensin yksi asia selväksi: terapiasome ei ole terapiaa. Siinä ei ole kahdenkeskisyyttä eikä kehollista läsnäoloa. Siinä ei ole syvää jakamista, aitoa kuuntelemista eikä kovin kummoista vuorovaikutusta. Terapiasome on sisällöntuotantoa, mainostamista, tiedon jakamista, oman osaamisen esittelyä ja asiakkaiden houkuttelua.
Samalla terapiasome on yleisölle ikkuna siihen, millaista se syvä ja luottamuksellinen vuorovaikutus juuri tämän terapeutin kanssa voisi olla. Mitä juuri tämä tyyppi ajattelee ihmisenä olemisesta, surusta, kivusta, mustasukkaisuudesta, väsymyksestä, ilosta, rakkaudesta. Millaisia tämän ihmisen arvot ovat, ja millaisia reittejä pitkin hänen ajatuksensa ja havainnointinsa kulkee.
Vaikka terapiasome ei yksin ratkaise mitään, se saattaa myös olla kori, josta yleisö poimii itselleen ajateltavaa ja käytännön sovellettavaa omaan elämäänsä.
Tekoälyn käyttäminen tällaisen sisällön tuottajana lipsahtaa helposti tilanteeseen, jossa terapeutti jakaa oman asiantuntijaroolinsa suojista kielimallin tarjoamia valmiita ajatuspolkuja omien ajatustensa ja kokemustensa sijaan.
Mun mielestä tässä ollaan vastuuttomalla alueella. Terapiatyötä tekevä henkilö on lähtökohtaisesti asiakkaaseensa nähden valtapositiossa, myös silloin kun ei yhtään haluaisi olla. Lisäksi someen laitettu sisältö ei ole edes keskustelua asiakkaiden kanssa, vaan varsin yksisuuntaista ammattiasemasta käsin puhumista.
Minusta on täysin oleellista, että yleisö ja potentiaalinen asiakas tietää, kuka siellä puhuu.
Ymmärrän ja tiedän omasta kokemuksesta, että varsinkin yksinyrittäjältä vaaditaan tosi paljon. Sen oman varsinaisen työn lisäksi täytyy ehkä hoitaa graafinen suunnittelu, valokuvaaminen, videokäsikirjoitukset, kuvaus ja editointi, sisällöntuotanto eri kanaviin, markkinointi ja mainonta, kirjanpito, nettisivujen suunnittelu ja ylläpito ja ties mitä muuta.
Jos kirjoittaminen ei ole itselle luonteva tapa toimia, on tosi iso houkutus ja helpotus sanoa chatgpt:lle, että “ideoi ja kirjoita kolme terapia-instagramiini sopivaa postausta itsemyötätunnon merkityksestä ihmissuhteissa, töissä ja arjessa”. Ja sehän kirjoittaa:
Et ole väsynyt siksi, että elämäsi on raskasta.
Olet väsynyt siihen, ettet saa olla väsynyt.
Arjessa itsemyötätunto ei näytä suurilta oivalluksilta.
Se näyttää pieniltä luvilta.
Lupa levätä ilman ansaitsemista.
Lupa tehdä asiat puoliksi.
Lupa olla vähän hukassa.
Ilman tätä arki muuttuu jatkuvaksi itsekurin projektiksi.
Ja silloin jopa lepo alkaa tuntua suoritukselta.
Itsemyötätunto arjessa voi olla näin arkinen:
“En jaksa tänään enempää.
Ja se saa riittää.”
Elämä ei kevene pakottamalla.
Se kevenee siinä kohdassa,
jossa lakkaat kohtelemasta itseäsi projektina.
Näyttääkö tutulta? Ja mikä tärkeämpää, onko tässä nyt siis jotain vialla? Tätähän meille suositellaan. Menestyvät ihmiset linkkarissa kertovat, miten nopeasti viikon somesisällöt syntyvät kun pistää tekoälyn asialle.
Kielimalli larppaa keskivertoa ja häivyttää sinut
Tekoälyn eli suurten kielimallien käytöstä on syytä ymmärtää tämä: kun pyytää tekoälyltä instagram-postauksia, se ehdottaa sellaista formaattia ja sellaista sisältöä, jota sen materiaalinaan käyttämä aineisto (eli kaikki aiemmat terapeuttien instagram-postaukset ja muu sisällöntuotanto) on jo täynnä.
Toisin sanoen kielimalli päätyy ehdottamaan asioita, jotka edustavat ikään kuin keskiarvoa sen aineistossa ja sun kontekstissa.
Tämä tarkoittaa samalla sitä, että tunnistamisen tasolla kielimallin ehdottama muoto toimii. Se on helppo silmäillä läpi, ja sen kanssa on helppo olla samaa mieltä. ”Keskiarvo” tarkoittaakin ehkä mahdollisimman yleisesti ymmärrettävää ja allekirjoitettavaa. Peittelemättömän tekoälytuotetulla sisällöllä voi terapiaskenessäkin kasvattaa itselleen suuren tilin.
Mutta jos terapiasomen tarkoitus on tehdä tekijä näkyväksi ja antaa maistiainen siitä, millaista juuri minun kanssani olisi vuorovaikuttaa, eikö siinä ole kyse jonkinlaisesta suhteen luomisesta yleisöön? Mitä sille suhteelle tapahtuu, jos antaa kielimallin puhua puolestaan?
Tämä ei ole mikään ehdoton puheenvuoro sen puolesta, että tekoälyavusteisuudella ei olisi tällä kentällä mitään arvoa. Hyvin promptattuna kielimallit ovat hyviä sparrailukavereita oman ajattelun aukkojen tunnistamiseen ja omien sokeiden pisteiden kyseenalaistamiseen.
Mutta ne eivät ajattele kenenkään puolesta.
Kun tuotat sun terapiasomen sisällön tekoälyllä, kerrot kokemuksista jotka eivät ole kenenkään omia. Jaat ajatuksia jotka eivät synny kenenkään elämästä. Luot paikan, jossa kukaan ei oikeasti ole empaattisesti läsnä.
En tiedä sinusta, mutta mua sattuu johonkin joka kerta, kun näen tekoälyn synnyttämää terapiasisältöä.
Se larppaa empatiaa, ymmärrystä ja välittämistä, mutta sen takana ei ole ketään kotona.
*
Mitä ajatuksia tämä herättää?
Jos olet terapiasomen tekijä, käytätkö tekoälyä apunasi? Onko se sulle puhtaasti elämää helpottava työkalu, vai liittyykö siihen peittelyä tai hankalia tunteita?
Oletko niin taitava promptaaja, että sun sisältöä ei tunnista tekoälyn tuottamaksi? Vai käytätkö tekoälyä sittenkin vain sparrailuun, oikolukuun tai silmäiltävän muodon hakemiseen?
Jos olet terapiasomen seuraaja, mitä ajattelet kun näet kielimallien tuottamaa sisältöä? Tunnistatko sen? Onko sillä sulle väliä? Miten se vaikuttaa siihen, miten näet sitä tarjoavan tahon?