Ympäristöahdistus on vaikea kokemus, jossa sekoittuvat akuutti hätä ja hitaat maailmanlaajuiset kehityskulut. Ihminen, joka kokee ympäristöahdistusta on puun ja kuoren välissä. Jotain olisi tehtävä juuri nyt, mutta onko jo liian myöhäistä?
Mitä ympäristöahdistus tarkoittaa?
Ympäristöahdistuksella viitataan sellaisiin tunteisiin, ajatuksiin ja kokemuksiin, jotka syntyvät reaktiona meitä ympäröivään ekologiseen kriisiin. Ilmastoahdistus on toinen, rinnakkainen termi melkein samalle ilmiölle.
Ekokriisiin kuuluu monella tasolla tapahtuva havahtuminen, jolla on kiireellinen sävy. Tunne siitä, että pitää toimia ennen kuin on liian myöhäistä, varjostaa ymmärrettävästi normaalia arkea. Suru luonnon ja elinolosuhteiden katoamisesta, huoli lasten tulevaisuudesta ja tieto sukupuuttoon kuolevista eläimistä tulevat yhtäkkisellä voimalla osaksi elämää. Kukaan ei voi välttyä siltä.
Ympäristöahdistusta kokeva ihminen kokee voimakasta huolta ja painostavaa vaaran tuntua johtuen maailman tilanteesta. Luontokato, eläinten ja muiden ihmisten kohtalo, ilmastonmuutoksen vaikutusten epätasainen jakautuminen, ilmastopakolaisuus ja globaali epätasa-arvo ovat muutamia keskeisiä ahdistuksen aiheuttajia.
Ahdistusta lisää se, että ympäristötuhoa aiheuttavaa ylikuluttamista ehkäisevää päätöksentekoa ei tehdä riittävällä nopeudella ja voimakkuudella sen uhkaavuuteen nähden.
On normaalia olla huolissaan siitä, missä määrin käynnissä olevaa ympäristötuhoa pystytään hillitsemään ja millä keinoin. Ympäristöstä ja maailman tilasta välittäminen on positiivinen asia ja hyödyllinen kutsumus, jota tulee kuunnella. Aktivismi ja muu poliittinen vaikuttaminen ovat toivottavia tapoja tarttua toimeen.
Huoli ympäristöstä on myös tärkeä sisäisten arvojen ilmentymä ja voi motivoida ihmistä kohti sitä, mitä hän pitää merkityksellisenä.
Kun ympäristöahdistus alkaa kaventaa elämää
Haitallista ympäristöahdistuksesta tulee silloin, kun se alkaa estämään normaalia elämää tai kun ahdistuksesta tulee jokapäiväistä ja lamaannuttavaa.
Ympäristöahdistus voi näyttäytyä syyllisyytenä, josta ei pääse eroon, pakonomaisena tarpeena omistautua ympäristöasioille tai jäykkänä ajatteluna, joka kaventaa kykyä nauttia elämästä.
Ympäristöahdistus voi tuntua myös kehossa. Pakokauhu, ahdistus, hermostuneisuus, keskittymiskyvyn heikkeneminen, lamaantuminen, kireys, jännitys ja ylivireys voivat olla kehon tasolla näkyviä merkkejä ympäristöahdistuksesta.
Painajaiset voivat vaivata, voi olla vaikea nukahtaa tai oikeuttaa itselleen levon hetkiä. Päiviin voi olla vaikea herätä tai löytää intoa tehdä asioita.
Tunteet voivat kiertää negatiivista kehää, jossa jotain pitäisi ehdottomasti tehdä, mutta minkään tekemisestä ei ole riittävää hyötyä. Kannattaako mitään siis enää yrittää, onko jo liian myöhäistä?
Voiko ympäristöahdistuksen kanssa oppia elämään?
Mieli haluaisi saada selvyyden ongelmista, löytää niihin ratkaisuja. Ekokriisin mittakaava vaan on niin valtava, ja siihen osallistuvia päättäviä tahoja, poliittisia elimiä, valtioita erilaisine arvomaailmoineen on niin moneen lähtöön. Kaikki eivät ole yhtä mieltä siitä, millä keinoin ja millä aikataululla toimeen on tartuttava.
Tämän hyväksyminen on vaikeaa. Ympäristöahdistusta kokeva näkee ongelman kiireellisyyden ja kenties pitää sitä tärkeysjärjestyksessä ylimpänä ratkaistavien asioiden listalla. Tämä aiheuttaa voimakasta ristiriitaa ja toivottomuuden tunnetta. Miten elää maailmassa, joka ei näe ympäristötuhoa yhtä peruuttamattomana ja pelottavana lopputulemana?
On ymmärrettävää tuntea ekokriisistä paljon, ja osaa siitä yhtä aikaa.
Syyllisyyttä osallisuudesta ja tunnetta siitä, että tekee jo kaiken minkä voi.
Henkilökohtainen ja kollektiivinen vastuu sekoittuvat
“Mihin kaikkeen minun pitää pystyä oman elämäni lomassa?” Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain, mutta mitä on edes tehtävissä? Uutiset aiheesta luovat iskevät vuoroin toivonkipinää ja seuraavassa hetkessä vasten kasvoja.
Etäisyydet hämärtävät ihmisen toiminnan seurausten tarkastelua. Jokin globaalilla skaalalalla tapahtuvassa voiton tavoittelussa ylittää paikallisia kestokykyjä. Irtikytkeytyminen vastuusta on tullut mahdolliseksi, koska seuraukset tapahtuvat tuolla jossain.
Ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin vaikutukset tuntuvat myös osuvan jo valmiiksi heikommassa asemassa olevien elämään.
Paikat, joissa ylikulutusta tapahtuu, ovat monesti maantieteellisen sijaintinsa puolesta enemmän turvassa ilmastonmuutoksen välittömiltä seurauksilta kuin vaikkapa pienet saarivaltiot. Köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omiin elinolosuhteisiinsa ovat rajoitetummat kuin muiden, ja kuitenkin nämä ovat niitä ihmisiä, jotka joutuvat ensimmäisinä pakkomuuttamaan tuhoutuneen elinympäristön vuoksi.
Kyseessä on kenties ihmiskunnan vaikein kollektiivinen kokemus. Sen liiallinen yksinkertaistaminen olisi sen ohittamista.
Ratkaisu ei ole hylätä omia arvoja, eikä hyväksyä tuhoa aiheuttavia mekanismeja maailmassa. Hyödyllistä voi sen sijaan olla se, että tunnistaa oman sietokykynsä rajat. Ja sen, että ekokriisiä ei voi ratkaista yksin. Vaatii erottelukykyä huomata, minkä verran voi vaatia itseltään tai toisilta.
Omat resurssit ovat rajalliset ja ne myös vaihtelevat elämäntilanteen ja esimerkiksi taloudellisen tilanteen mukana. Aina ei voi antaa kaikkeaan hyvän puolesta. Tässä kohtaa armollisuus itseä kohtaan on suurin lahja, jonka voi antaa itselleen. Sillä suojelee omaa toimijuuttaan loppuunpalamiselta.
Ympäristöahdistuksen kanssa ei tarvitse pärjätä yksin
Ympäristöahdistukseen liittyvä mittakaava on valtava. Ihminen uhkaa maapallon ekosysteemin tasapainoa ennennäkemättömällä tavalla.
Ympäristöahdistuksella on monet kasvot. Se tuntuu joltain kehossa ja mielessä. Siihen ei voi olla reagoimatta.
Jotkut reagoivat siihen toimimalla, toiset lamaantumalla. Yksi etsii käsiinsä kaiken aiheesta löytyvän tiedon. Toinen suojelee itseään suuntaamalla huomionsa muualle.
Tavat ovat yksilöllisiä ja kumpuavat aina ihmisen omasta taustasta, taloudellisesta tilanteesta, elinolosuhteista, sijainnista maapallolla jne. Siksi kaikki eivät koe ympäristöahdistusta samalla tavalla.
Yksi asia on varmaa: tämä on aihe joka koskettaa kaikkia. Siksi sitä on myös käsiteltävä yhdessä. Sen kanssa ei kannata jäädä yksin.
Ympäristökriisin ytimessä on jollain tavalla kyse yhteyden menettämisestä. Itseen ja toisiin elollisiin olentoihin. Vaatii suurta myötätuntoa myöntää oma rajallisuus ongelman edessä ja antaa anteeksi niille, jotka vielä kiihdyttävät tuhoa kieltäen tekojensa seuraukset. Toivoa on, jos emme käännä selkäämme toisillemme emmekä sorru taakan alle.
Tarvitsemme toisiamme ja tarvitsemme myös sitä vaikeutta, jota koemme ekokriisin aikana. Kaikki eivät herää ilmastokriisiin samalla tavalla. Toisten reitti on suora ja välitön, toiset tarvitsevat aikaa havaitakseen virheet omassa toiminnassaan. Ei ole helppoa myöntää olleensa väärässä.
Voimmeko kääntyä kohti lähimmäisiämme ja todeta tarvitsevamme toisiamme? Ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.
Puhutaan ympäristöahdistuksesta ja ekokriisistä yhdessä. Normalisoidaan sitä, mitä koemme. Löydetään kestäviä tapoja toimia luonnon puolesta. Jaetaan taakkaa ja levätään yhdessä. Sillä tämä ei ole urakka, joka tulee yhdessä yössä valmiiksi.
